Tanja Pelkonen
15.1.2024
Sosiaali- ja terveydenhuollossa työskentelee osaavia ammattilaisia, joiden lääkehoidon osaaminen varmistetaan säännöllisesti. Osaamisen varmistamisella on pitkät, mutta hyvin hajanaiset perinteet. Itse suoritin lähes valmiina sairaanhoitajana opintojeni loppuvaiheessa iv-luvan ylilääkärin työhuoneessa vastaamalla yhteen hänen esittämäänsä kysymykseen: miten annostelisit Pro-Epanutinia?
En tiennyt. Vastasin, että katsoisin ohjeen Pharmaca Fennicasta ennen lääkkeen antamista. Hän allekirjoitti lupani.
Mielestäni tähän malliin ei kuitenkaan kannata palata. Nykyinen käytäntö, johon kuuluu niin lääkehoidon teorian, lääkelaskujen kuin käytännön osaamisen varmistaminen, on luotettavampi tapa taata turvallinen lääkehoito asiakkaille ja potilaille.
Lääkehoidon osaamisen varmistaminen on turvallisuuden varmistamista
Lääkehoidon turvallisuuden näkökulmasta avainasemassa ovat osaavat ammattilaiset ja toimintaympäristöt, jotka mahdollistavat lääkehoidon toteuttamisen siten, että poikkeamien riski on minimoitu. Lääkehoidon prosessit on syytä suunnitella niin, että on helpompaa toimia oikein, kuin tavalla, johon liittyy riski lääkitysvirheeseen (tästä aiheesta voit lukea lisää myös edellisestä blogipostauksestani täällä).
Turvallinen lääkehoito -opas (Sosiaali- ja terveysministeriö) on ohjeistanut lääkehoidon toteuttamisen lisäksi osaamisen varmistamista pian jo 18 vuoden ajan. Opas on luonteeltaan suositus ja siinä kuvataan eri ammattiryhmien perusosaaminen, joka kuuluu peruskoulutukseen sekä vaativampi lääkehoidon osaaminen, jota varten tarvitaan täydennyskoulutusta sekä osaamisen varmistamista. Myös riittävä perusosaaminen varmistetaan säännöllisesti.
Opas antaa lääkehoitoa toteuttaville yksiköille väljät raamit siihen, miten tämä käytännössä tulisi tehdä. Yksiköt voivat toteuttaa sen itse, vaikka ylilääkärin kuulusteluna tai paperitenttinä. Tai osaaminen voidaan varmistaa verkkokurssin ja verkkotentin suorittamalla. Näitä palveluita tarjoavia toimijoita on useita ja sisällöt ovat vaihtelevia. Käytännöt ovat periaatteessa samat, mutta silti hajanaiset.
Tässä kohtaa totean sen havainnon, jonka olen lääkehoidon parissa työskennellessäni tehnyt useasti ja tiedän, että useat kollegani allekirjoittavat tämän myös: Lääkehoidon käytännöt eivät ole samanlaisia Helsingissä, Oulussa, Iisalmessa, Kittilässä, Imatralla tai Kokkolassa. Lääkehoito ei ole tismalleen samanlaista edes saman sairaalan eri osastoilla. Organisaatioiden lääkehoitosuunnitelman pyrkimys on yhdenmukaistaa yksiköiden sisäisiä lääkehoidon käytäntöjä ja siinä on edistytty hurjasti, mutta kansallisesti samankaltaisia käytäntöjä ei ole kovinkaan laajasti olemassa.
Toinen havainto, jonka olen tehnyt: Lääkehoito herättää tunteita. Jokaisella ammattilaisella on oma ajatuksensa siitä, miten asiat pitäisi tehdä, että ne ovat oikein. Toinen tulkitsee ohjetta toisin, joku toinen noudattaa ohjetta rimaa hipoen. Joskus tilanne on sellainen, että pitää mennä sieltä missä aita on matalin (toivottavasti ei siitä, missä se on jo kaatunut). Silti lääkehoito toteutuu pääsääntöisesti laadukkaasti ja turvallisesti vaikka lääkehoidon poikkeamat ovatkin tunnistettu haaste terveydenhuollossa.
Näistä seikoista johtunee myös se, ettei ole olemassa yhtenäistä linjaa siihen, miten lääkehoidon osaaminen tulisi varmistaa riittävän yhdenmukaisella tavalla. Eli vaikka osaaminen olisi varmistettu 3 viikkoa sitten, se ei välttämättä päde, kun siirryt toiseen työpaikkaan. Joissakin työyksiköissä hyväksi luetaan aiempi suoritus, mutta tämä ei ole käytäntö kaikissa paikoissa. Toimintamalli henkilöitynee osin osaamisen varmistamisesta päättävien henkilöiden mielipiteisiin.
Tämän ja varmasti myös muutaman muun syyn vuoksi meillä ei ole kansallista lääkehoidon luparekisteriä. Pitäisikö olla? Ainakin tässä terveydenhuollon resurssipulassa jokainen asia, joka yksinkertaistaa rekrytointia, henkilöstön liikkumista ja uusien hoitajien perehtymistä on tervetullut.
Minä tarjoaisin lääkehoidon osaamisen varmistamisen osalta keinoiksi seuraavia:
- Lääkehoidon luvan suorittaminen mahdolliseksi opintojen loppuvaiheessa esim. standardoitu kansallinen testi osana opintoja.
- Kansalliset kriteerit osaamisen varmistamiselle ja kansallinen lääkehoidon luparekisteri. Tiedon voisi yhdistää laillistetun terveydenhuollon ammattilaisen ammattioikeuteen.
- Säännöllinen osaamisen varmistaminen – yhä edelleen tarpeellinen.
- Yksikön omien erityispiirteiden varmistaminen. Esimerkkeinä työyksikön riskilääkkeet ja lääkkeiden annosteluun käytettävät laitteet.
Lääkehoitosuunnitelma = lääkehoidon perehdytysopas
Lisäksi lääkehoitosuunnitelma tulisi ottaa yhä kiinteämmin osaksi lääkehoidon perehdytystä, mihin se on aivan oivallinen väline. Miksi on niin, että lääkehoitosuunnitelman lukeminen on osa lääkehoidon perehdytystä? Voisiko sen sijaan ollakin niin, että perehdytys perustuu lääkehoitosuunnitelmaan?
Ei ole kuitenkaan syytä tehdä tästä liian monimutkaista! Olisiko tuleva standardi sama kuin hardcore -osaaminen? Vai mikä on riittävää osaamista siihen, että varmistetaan potilasturvallisuus?
En romuttaisi hyväksi havaittua, säännöllistä osaamisen varmistamisen tapaa. Mutta tapojen yhtenäistäminen ja yksinkertaistaminen olisi tarpeen. Laadukas ja ammattitaitoisesti toteutettu lääkehoito on turvallisen lääkehoidon perusta.
