”Miten harvat miehet ja naisetkaan käsittävät, onpa kysymys suurista tai pienistä asioista, mitä ’vastuu’ merkitsee – tarkoitan, miten vastuunalainen tehtävä on suoritettava… ’Vastuu’ ei suinkaan merkitse vain sitä, että itse tekee tehtävänsä hyvin, vaan on myös huolehdittava siitä, että kaikki muut tekevät samoin.” – Florence Nightingale, alkuperäisteos Notes on Nursing, 1859
Tuon tuostakin mediassa nousee keskusteluun sairaanhoitajien työn arvostus (tai sen puute). Sairaanhoitajia verrataan usein mm. insinööreihin (AMK), joilla samanmittaisen koulutuksen ajatellaan tuovan leveämmän leivän ja rutkasti enemmän arvostusta. Tämä vertauskuva kirvoittaa aika ajoin kipakoitakin keskusteluja, jotka johtavat useimmiten keskusteluun rahasta. Siitä mistä se kenellekin tulee ja mitä se arvostuksesta kertoo.
Arvostusta ei toki voi pelkästään rahassa mitata, sillä vuodesta toiseen erilaisissa arvostetuimpien ammattien barometreissä sairaanhoitaja keikkuu kirkkaasti listan kärkisijoilla. Raha kuitenkin ratkaisee ja siihen nämäkin keskustelut usein kulminoituvat. Jos kerta arvostetaan niin miksi ei olla valmiita maksamaan? Suurempi palkka olisi monen mielestä ratkaisu vuosi vuodelta pahentuvaan hoitajapulaan. Se tekisi alasta houkuttelevamman ja saisi ne lukuisat alanvaihtoa harkitsevat jäämään työnsä pariin. Toimiiko yhtälö kuitenkaan näin? Tutkimusten mukaan ei.
Hoitajat ovat korkeakoulutettuja asiantuntijoita, joiden työ vaatii herpaantumatonta ajatustyötä, sisältäen paljon itsenäistä päätöksentekoa usein hyvin vaativissakin olosuhteissa. Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan paljon ajattelua vaativassa työssä raha ei riitä pitämään työntekijän motivaatiota yllä. Työn pitää olla ennen kaikkea mielekästä ja ollakseen mielekästä työ pitää yleensä nähdä muutoinkin kuin pelkkänä rahan ansaitsemiskeinona. Ja ei, tämä ei tarkoita paluuta ”kutsumus elättää”-ajatteluun. Mielestäni on kuitenkin tärkeää ymmärtää se, kuinka nopeasti uudesta palkasta tulee uusi normaali ja kuinka lyhyen aikaa se toimii motivaattorina, elleivät työolosuhteet muutoin ole kunnossa.
Erinäisten selvitysten mukaan jopa yli puolet hoitoalalla työskentelevistä ovat harkinneet alan vaihtoa. Tämä on huolestuttava uutinen pahenevassa hoitoalan osaajapulassa. Itse edustan tätä alanvaihtajien ryhmää. Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 2007 ja irtisanouduin sairaanhoitajan toimestani vuonna 2015. Tuolloin en muutamaan vuoteen ollut kylläkään käytännön hoitotyössä enää toiminut suoritettuani jatko-opintoja, jotka veivät minut sairaanhoitajan työstä ensin opettajan tehtäviin ja myöhemmin erilaisiin asiantuntija- ja johtotehtäviin pois käytännön potilastyöstä.
Tykkäsin todella paljon työstäni sairaanhoitajana. Sen haasteellisuudesta, hektisyydestä ja tunteesta, että teen todella merkityksellistä työtä. Jokainen päivä oli erilainen, täynnä uusia kohtaamisia ja tilanteita, joissa oppi jatkuvasti uusia asioita. Myös minusta tykättiin, niin potilaiden kuin kollegoidenkin keskuudessa. Olin hyvä työssäni ja luotettava työkaveri. Kertaakaan en kokenut, että työtäni ei arvosteta ja ylpeänä kerroin (ja kerron edelleen) ammattini sitä kysyville (ja usein ihan kysymättäkin).
Tässä kohtaa ehkä herää kysymys, että miksi sitten jätin työni sairaanhoitajana? Tai toisinpäin, mitkä olisivat olleet sellaisia asioita, että olisinkin ehkä jäänyt? Omalta osaltani voin todeta, että palkkaus oli näistä aika vähäpätöinen seikka. Toki raha houkuttelee, mutta kuten sanottua, raha on pidemmän päälle aika toimimaton motivaattori vaativissa työtehtävissä. Pahoin pelkään myös, että rahallisten resurssien ollessa väistämättä rajallisia, palkkojen huomattava korotus johtaisi yhä heikompiin työolosuhteisiin. Ensin tulisikin miettiä, miten työtä saadaan järkevästi tehostettua. Ilman, että säästöt revitään jo nykyisellään kellon kanssa kilpaa juoksevien, työkuormastaan nippanappa selviytyvien hoitajien selkänahasta.
Hoitajat raportoivat olevansa uupuneita työhönsä, ylikuormittuneita ja väsyneitä jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen. Tästä kertovat omaa karua kieltään myös julkisen sektorin (erityisesti sote-alojen) huomattavan suuret sairauspoissaolomäärät. Kahden vuoden välein toteutettavan Kunta10 -tutkimuksen mukaan hoitoalan hoitoalan ammatit ovat listan kärkisijoilla sairauspoissaolomäärissä. Hoitoalan ammateissa työskentelevillä on keskimäärin 21-29 sairauspoissaolopäivää vuodessa. Auttaako tähän ongelmaan se, että euroja kilahtaa kuukausittain tilille jonkun verran enemmän? Ei ole sellaista palkkasummaa joka mahdollistaisi yhdeltä ihmiseltä kahden ihmisen työt. Nämä tunteet olivat myös omalla kohdallani suurin ajuri uralla etenemiseen. Tunne siitä, että voi tehdä työnsä kunnolla. Ja ellei voi, kenenkään ei kuitenkaan tarvitse maksaa siitä kuitenkaan hengellään, ja saan nukkua yöni rauhassa.
Mitä sitten tulisi tehdä? Pelkkien eurojen pyörittelyn sijaan olisi tarpeen miettiä hieman laajemmin. On olemassa näyttöä siitä, että työssä viihtymiseen vaikuttavat erityisesti mielenkiintoinen ja motivoiva työnkuva johon on mahdollisuus vaikuttaa, hyvä työkulttuuri ja asialliset olosuhteet (mm. työn kuormittavuus), hyvä johtaminen ja ennen kaikkea työyhteisö, jossa on hyvä yhteishenki ja positiivinen palautekulttuuri. Myös erilaisia kannustinjärjestelmiä ja kilpailukykyisiä etuja arvostetaan, samoin kuin erilaisia mahdollisuuksia omaan ammatilliseen kehittymiseen ja urakehitykseen.
Näiden tietojen valossa voidaankin todeta, että hoitajien työssä jaksamista tulisi tukea erityisesti kehittämällä työoloja kiinnittämällä enemmän huomiota työn vaativuuteen ja kuormittavuuteen, tukemalla työyhteisöjä puuttumalla työyhteisöissä esiintyviin ongelmiin (hoitoalalla esiintyy mm. työpaikkakiusaamista huomattavasti muita aloja enemmän), lisäämällä mahdollisuuksia ammatilliseen kehittymiseen ja luomalla erilaisia kannustinjärjestelmiä, jotka motivoivat oman osaamisen ja työn kehittämiseen. Aika monet näistä mainituista tekijöistä kulminoituvat tavalla tai toisella johtamiseen, jota tulisi miettiä myös hoitoalalla täysin uudessa valossa uudenlaisten organisaatiorakenteiden ja toimintakulttuurin mahdollistamiseksi.
Sen sijaan, että vaaditaan kaikille kaikkea, tulisi enemmän huomioida työntekijöiden yksilöllisyyttä ja pyrkiä rakentamaan toimintakulttuurista positiivinen ja palkitseva, joka motivoi ja kannustaa huomioiden työntekijöiden yksilölliset tarpeet ja elämäntilanteet. Ihan samoin kuin näinä asiakaskokemuksen kehittämisen kulta-aikoina nostamme asiakkaan keskiöön, tulisi sinne nostaa myös kaikki työntekijät. Hyvää asiakaskokemusta ei nimittäin synny ilman erinomaista työntekijäkokemusta. Keskimääräistä parempi asiakastyytyväisyys puolestaan nostaa työntekijöiden sitoutuneisuutta erittäin merkittävästi, joidenkin tutkimusten mukaan 13%:sta jopa yli 70%:iin.
Tämän ymmärryksen valossa onkin tuettava hoitajien työssä jaksamista uudistamalla rakenteita systemaattisemmin niin, että jokainen hoitaja kokee olevansa arvokas ja voivansa vaikuttaa työhönsä ja sen laatuun, sekä sitä kautta työstä saataviin ansioihin. Yksi askel oikeaan suuntaan on lisätä myös tietoisuutta sairaanhoitajien eli hoitotyön asiantuntijoiden osaamisesta ja vastuullisesta työnkuvasta. Usein kirjoitetaan siitä, kuinka vaativaa, raskasta ja kuormittavaa hoitajana toimiminen on. Olisi hienoa, ja alan vetovoimaisuuden kannalta todella tärkeää, nostaa esille enemmän myös niitä positiivisia puolia. Millaisia tehtäviä, toimenkuvia, tilanteita, kohtaamisia, vastuita ja päätöksiä hoitajat kohtaavatkaan työvuoronsa aikana? Tarinoiden toivossa haastankin erityisesti kaikki sairaanhoitajat nostamaan esille alan positiivisia puolia ja tekemään näkyväksi sitä, millaista korvaamatonta osaamista korkeasti koulutetut hoitotyön asiantuntijamme edustavat. Positiivisen kautta!
